Pekka Niittyvirta – Piilotettu totuus?

Pekka Niittyvirran valokuvat kyseenalaistavat sen, mitä kuva esittää.

Pekka Niittyvirran (s. 1974) valokuvanäyttely kurkottaa moneen suuntaan. Tämä kurkottelu ilmenee on niin sisällön kuin muodonkin tasolla. Se on myös virkistävää, ja vaikka väistämättä moneen suuntaan kurkottaessa myös hieman tipahtelee ja hajoaa, se ei ole niin vaarallista. Mielenkiintoinen ja visuaalisesti kestävä lopputulos antaa paljon myös anteeksi.Niittyvirran kuvissa on kyse kuvista. Ne oikeastaan kaikki kommentoivat jollain tapaa kuvavirtaa, joka yhä kasvavassa määrin valtaa elämäämme, ja näiden kuvien suhdetta yhteiskuntaan ja ihmisyksilöön. Niittyvirta tuntuu kysyvän miksi tämä kuva on tehty, mitä se kertoo, mitä se oikeasti esittää? Samalla hän näyttää miten kuva oikeastaan kantaa aina sisällään jonkinlaista piiloviestiä.Kuva ei ole arvoneutraali tai puolueeton, se ajaa aina jotain asiaa, näyttää aina jotain. Mutta mitä me näemme tai miten me näemme sen mitä kuvassa on (tai ei ole)? Niittyvirta tekee tämän näkemisen tempun jotenkin teknisesti, ilman tuntua mystisestä monimutkaisesta filosofisesta väännöstä. Oleellista on kuitenkin tietää, miten kuvat on tehty.Niittyvirta käyttää jossain teoksissaan valmista kuvaa, jonka lähdekoodiin hän on lisännyt vaikkapa puudelin geeniperimää tai otteita Raamatusta. Tämä sekoittaa kuvaa, luo siihen häiriöitä. Lopputuloksena on jotain uutta; alkuperäistä kauniimpaa tai rumempaa, selkeämpää tai sekavampaa, katsojasta ja näkökulmasta riippuen!Näyttelyn kuvat ovat esteettisiä. Ne ovat monokromaattisia väripintoja tai kuvia ihmisistä tai kaukaisista galakseista. Todellinen ja olemassa oleva sekoittuu johonkin tehtyyn ja ei olevaan. Vai mikä nyt onkaan todellista ja epätodellista, mikä luotua ja mikä tehtyä?Teoksessa My First Tattoo (Madeleine) mies kantaa valtavaa kinkkua, jonka kankkuun on tatuoitu prinsessa Madeleinen kuva. Myös näyttelyn ainoa videoteos Swarm saa kysymään ennen kaikkea kuvan käytön etiikkaa, estetiikkaa ja sanomaa. Videossa parvi akvaariokaloja kuljetuspussissaan roikkuu kynttilän liekin päällä, joka sammuu hetken kuluttua vesipisaraan. Miten käy lämpenevälle maapallolle? Miten käy näille kaloille?Tämän näyttelyn jälkeen huomaa katsovansa kuvia toisin kuin ennen.

Via skenet.fi by Mikko Oranen

***

Ilkivaltaa (mieli)kuvan pinnalla

Pekka Niittyvirran näyttely Galleria Sinnessä poikkeaa totutusta yksityisnäyttelymuodosta, jossa teokset ovat kiinteästi nivottu yhteen joko ulkoisen ilmiasun muodossa tahi temaattisen yhteneväisyyden kautta. Valokuvaaja Pekka Niittyvirran näyttelyssä on kyse yksittäisistä teoksista ja ensisilmäyksellä voisi jopa kuvitella kyseessä olevan ryhmänäyttelyn. Yhtäläinen pohjavire teoksissa on kuitenkin löydettävissä valokuvataiteen konventioiden kautta. Niittyvirta ikään kuin kuvaa valokuvaa.

Näyttely ei päästä ylimalkaista katsojaa helpolla, valokuvateoksia katsoessa tulee tietää jotakin niiden syntyprosessista. Esimerkiksi teoksessa Seventh Day (LED Lights) suurikokoisessa kiiltäväpintaisessa C-print vedoksessa mahtipontinen tähtitaivas avaruudessa osoittautuu rakennetuksi LED-valoja kuvaamalla, kuin taiteilijan röyhkeästi Jumalaan verrattavissa olevalla luomistyöllä tehdyksi. Lehdistötiedotteesta käy ilmi ettei kyseistä galaksia ole olemassa. Valokuvan dokumentaarisuus rakoilee. Ihmisen rakentama universumi, mistäpä muusta se olisikaan tehty kuin kaikille tutuista led-valoista.

Uskonnollisia sävyjä pystyy tavoittamaan myös hartaan kauniista samalla räävistä My First Tattoo (Madeleine) kuvasta. Sukupuoleton alaston vartalo kannattelee suurta kinkkua, raakaa sianjalkaa hartaasti kuin Kristoforos taakkaansa kantaessaan. Taakka on kuitenkin sian jalka jossa on ovaalin muotoinen tatuoitu Prinsessa Madeleinen kuva. Hämmentävästi kuolleen sian nahka ja ihmisen iho sekaantuu keskenään ja kuvasta nousee toinen mielleyhtymä, elefanttimies surullisena sarjakuvasilmällään katsoo sianjalkakärsä leväten mahallansa. Kuin ihmisen epämuodostuma tai ihmisen ja eläimen sekaantuma. Kuva käy absurdimmaksi kun liittää prinsessa Madeleinen ikonisuuden silmään. Onko taakka, kinkussa Madeleine tatuointi, onko taakka vertautumassa Madeleinen ikoniseen, mutta median seksualisoimaan julkisuuden taakkaan.

Ilmeisemmin uskonto löytyy kuitenkin pienestä taivaskuvasta; The Son Of Cushi (24×17 cm). Taiteilija on syöttänyt tietokoneella otteita raamatusta valokuvan koodiin, jolloin taivaan kuva häiriintyy, raamatun lauseesta tulee häiriötekijä seesteiseen ylevään pilvimaastoon. Hartauden ja uskonnollisen kuvaston yksiulotteisuus, siloinen uuden testamentin sallivaan pyhäkoulu-Kristukseen nojautunut nykyluterilaisuus, saa häiriönsä vanhasta testamentista, Sefanjan kirjassa esiin tulevasta väkivaltaisesta, kohtuuttomasta ja kostonhaluisesta Jumalasta, joka haluaa pyyhkäistä luomansa pois maan pinnalta. Ilmiö vertautuu mielestäni tämänhetkiseen kristillistä luterilaista kirkkoa kuohuttaneeseen keskusteluun homoseksuaalien oikeuksista. Myös keskustelussa heitellään raamatunlauseita aseina milloin puolesta milloin vastaan ja raamatun sisällön yksiselitteisyyden illuusio on viimeistään nyt särkynyt samoin kuin kuva valtion kirkon ideologisesta yhtenäisyydestä. Raamattu sotkee ihmisen luontaista uskonnollisuutta ja pyrkimystä löytää moraalinen ohjenuora, jota seurata pyrkiessä epäitsekkääseen yhteisölliseen hyvään. Itse teos kuitenkin jättää tulkinnat enemmän aistinvaraisiksi, kuin sanallisesti ratkaistavaksi kuva-arvoitukseksi.

Kingdom kuvaparissa on kaksi lähes identtistä kuvaa lumisen pellon tai aukean takana siintävästä omakotitalolähiöstä. Aurattua kävelytietä kävelee ihminen, joka toisessa kuvassa on edennyt vain muutaman askeleen kauemmaksi. Värit ovat pastellinsävyiset, kermakakkumaiset. Kuvaa on pahoinpidelty räjäyttämällä filmin päällä räjähteitä, jotka ovat jättäneet jälkensä esillä olevaan kuvapariin, jopa ikään kuin räjähdysten lomasta pilkottavina taivaallisina valonsäteinä. Kuva johdattaa ajatukset omakotitalolähiöiden yksiköihin, koteihin, perheisiin. Tämän rikkumattoman rauhallisuuden tyyssija ja vakaa elämäntapa kuitenkin tuottaa tuhoa ympäristölle, ekosysteemille. Perheonneakin saattaa kuristaa kulissientakaiset murhenäytelmät, perheen sisällä tapahtuvat pahoinpitelyt ja henkinen väkivalta. Puutummeko seinien takaa kantautuviin pahoinpitelyn ääniin, puutummeko poliittiseen vallankäyttöön, joka asettuu tukemaan tuloerojen kasvua ja rapistamaan hyvinvointivaltiomme tasa-arvoisimpia perusteita, tiedämme kaikki ilmastonmuutoksen uhan ympärillämme, mutta reagoimmeko ja miten? Menemme sunnuntaikävelylle kirkkaaseen talvipäivään ja kas, mieli on taas puhdistunut. Omakotitalolähiö on muodostunut symboliksi, se on yhtä kuin Me Suomalaiset. Sitä suomalaisuutta, näennäistä vakautta, Niittyvirta tuhoaa räjähtein, kuten piilevä aggressio yhteisössä ja yhteiskunnan arvomaailmassa kanavoituu naapurin teini-ikäisen pojan nimettömään koulukiusaamiseen.

Näyttelyn ainoa videoteos Swarm, siirtää näkökulman kotiin sisälle, yhteen sen pienimmistä pienimpään yksikköön; akvaarioon. Swarm videoteoksessa on jälleen harras tunnelma, muovipussiin pakattu akvaariokalaparvi pyörii äänetöntä ympyrää, kunnes sen alle asetettu kynttilä syttyy kuin itsestään. Kynttilän liekki hipoo kalojen hitaasti pyörivää läpinäkyvää muovipussia – kalat uivat tietämättöminä heitä uhkaavasta liekistä. Video on kaunis, mutta uhkaava, väkivaltainen. Teos saa mielleyhtymän yhteiskunnan rakenteelliseen väkivaltaan, kuten työolosuhteiden jatkuvaan huonontumiseen. Työntekijöiltä vaaditaan yhä suurempaa panosta, milloin olosuhteet tulevat niin vaativiksi, ettei ihminen enää selviydy tehtävistään. Moniulotteinen videoteos jättää sijaa monille eri tulkinnoille, myös ihmisen itsensä aiheuttama ilmaston lämpeneminen nousee väistämättä mieleen. Kun kyseessä on vielä seeprakala, jota käytetään banaanikärpäsen ohella suomessakin laajasti eläinkokeissa mm. ihmisen tautien ja perimän vaikutusten tutkimiseen, tuntee suurta huojennusta kun, vihdoin, noin kolmen minuutin kohdalla, kynttilän liekki on polttanut kalapussiin pienen reiän, josta vesitippa vierähtää sammuttaen liekin. Kalat ovat pelastuneet – tällä kertaa.

Teokset Spam Works 1 (Amber), 2 (Dark Beige) ja 7 (Pink) sekä teokset Van Damme ja Paris Hilton (Dog Chromosome X, Poodle) ovat muunneltua kuvatulvaa, jota median kautta syytyy meille. Kuvat ovat joko tulleet roskapostina sähköpostiin tai napattu internetistä. Taiteilija on käsitellyt roskapostin mukanaan tuomat kuvat lähes silmin havaitsemattomiksi käyttäen alkuperäisistä kuvista laskettua keskiarvoväriä koko kuvat peittävänä lähes läpinäkymättömänä kerroksena. Keskiarvoväri muistuttaa jokaisessa kuvassa, pienillä sävyeroilla tosin, ihmisen ihonväriä. Paris Hilton on räikeänvärinen suuri valokuvavedos, jonka lähdekoodiin on syötetty puudelin geeniperimää ja Van Damme on pieni lörpsähtänyt Diasec valokuva, jonka roikkuvan, sulatetun reunan alle kurkistaessaan näkee lihaksikkaan taisteluelokuvasankarin kehon poseeraamassa.

Tarvitaanko tähän maailmaan lisää kuvia, kysyy valokuvataiteilija Pekka Niittyvirta lehdistötiedotteessaan. Hän ei ainakaan tarvitse, hän käsittelee olemassa olevia kuvia uudestaan muuttaen niiden viestiä omaan ilmaisutarpeeseensa sopivaksi.

Via Mustekala.info By Saara-Maria Kariranta

***

Säröilevä idylli

Valokuva on välineenä sidottu esittävyyteen. Abstraktinakin sillä on lähtökohtansa, aiheensa, johon se tuntuu viittaavan. Valokuva on aina otettu jostain ja se esittää jotain maailmassa. Valokuvaaja päättää millaisena hän tämän aiheensa haluaa esittää. Valinnoillaan hän voi tehdä kuvastaan alkuperäistä aihetta läheisesti muistuttavan, tai sellaisen, ettei aihetta enää lainkaan tunnista.

Pekka Niittyvirta ottaa aiheensa tastä ajasta. Broken Idyl -näyttely tutkii asioiden tilaa ympäröivässä maailmassa, mutta samaan aikaan se näyttää tutkivan valokuvan ja laajemmin kuvanlukemisen ja aiheen esittämisen konventioita sekä valokuvan syntyprosessia. Näyttelyn kuvissa valokuvaukselle tyypillinen aiheiden selkeä tunnistaminen kuitenkin heikkenee tai jopa katoaa kokonaan. Näin Niittyvirran kuvat asettuvat mielenkiintoiselle rajapinnalle esittävyyden ja ei-esittävyyden välille. Broken Idyl -näyttelyn kuvat asettuvat myös toiselle rajapinnalle: tämän hetken vallitsevan digitaalisen ja katoamassa olevan analogisen valokuvauksen utuiseen välimaastoon.

Niittyvirta tekee kuvia myös ilman kameraa ja tästä johtuen ilman varsinaista aihetta, kohdetta, mitä kuva esittää. Vaikka Niittyvirran kuva ei itsessään olisi perinteisessä mielessä esittävä, viittaavat kuvien nimet takaisin luokiteltavaan ja sitä kautta käsitteelliseen maailmaan. Rain, Trinity, Beach (Chromosome X)… Niittyvirran kuvat viittaavat asioihin, joista katsoja joutuu ottamaan selvää. Ilman kameraa valmistettu kuva voi syntyä keinotekoisesti tietokoneessa tai se voi syntyä analogisesti filmin pinnalla idätettyjen siemenien aiheuttaman prosessin “valottamana”. Näissä prosessissa aihe ja esittävyys saavat uusia laajempia merkityksiä.

Jos digitaalisen kuvatiedoston bitti-informaatioon tulee virhe, tuhoutuu kuva. Virhe tuhoaa esittävyyden ja lamauttaa kuvan kuin myrkky tai pommi. Välillä Niittyvirta tuntuu maanittelevan tälläsiä virheitä esiin kuvankäsittelyvaiheessa. Virhe voi olla esimerkiksi kuvan lähdekoodiin ujutettu vieras informaatio, kuten kuvassa Beach (Chromosome X), jossa jo alkuperäisestikin sumuisen kuvan lähdekoodiin on yhdistetty geenisekvenssidataa. Lopputuloksena kuvan alkuperäinen aihe korvaantuu sattumanvaraisuudella, kontrolloimattomuudella – tilalle tulee jotain uutta: usein jotain tunnistamatonta artikuloimatonta kohinaa, mutta välillä myös jotain samanaikaisesti kaunista ja yllättävää. Joka tapauksessa virhe pakottaa katsojan lukemaan kuvaa toisin.

Kuvantekijänä Niittyvirta on tutkija ja kokeilija, joka haluaa testata pistokokein valokuvan elastisuutta, sitä miten pitkälle valokuvan saa venymään, ennen kuin se katkeaa. Vaikka Broken Idyl -näyttelyn kuvissa on läsnä useita valokuvan rakenteeseen viittaavia asioita ja tapahtumia, on niissä läsnä myös, ikään kuin salakuljetettuna, yhteiskunnallinen taso. Vain yhdessä kuvassa Niittyvirta näyttää aiheensa “virheettömänä”. Siinäkin on kuitenkin kyse poikkeavuudesta tai erityistilanteesta, tulvasta. Tulva, joka voi luonnossa paisua katastrofiksi, näyttäytyy Niittyvirran kuvassa kauniina, kuin idyllinä. Särö kuvaan syntyy tällä kertaa käsitteellisellä eikä kuvapinnan tasolla.

Niittyvirran toistoa välttävä työskentelytapa muodostuu katsojalle haastavaksi, sillä jokainen kuva näyttelyssä tuo uuden idean kokonaisuuteen. Tästä syystä jokaisen kuvan kohdalla on pysähdyttävä ja mietittävä uudestaan, luotava uusi tulkinta. Se tuntuu raikastavalta, sillä usein näkee näyttelyitä, joissa on useita teoksia, mutta vain yksi idea niiden takana.

By Juha Nenonen

***

About…

Niittyvirta’s creative work contains a very strong dimension of improvisation and intuition. His extensive production does consist not only of the various photographic works but instead reaches out far beyond his main tool – the camera. The abstract glamour of the visual effects has been produced with the combination of the different digital methods and utilizing the knowledge of the digital, biological and chemical processes. This means that the outcome of the pictures is not based only on the traditional photographic conventions.

Niittyvirta is also fascinated by the forces of the social circumstances. The series “Greetings from Helsinki” takes a socio-political aspect to social alienation with a dark humor. Works in the series “unDisciplined Events” explore the relationships of the scenery; the space and a human being – public and the private. The pictures bring into the focus the built-up environments and the effects that they have on our daily decisions and the activities of the different groups.

***

Atlas

Artworks with in the series “Atlas”, studies the relationship between analogue and digital imaging and explores different ways to approach today’s aggressive image culture. Work also studies contemporary information society’s nature, birth and history.

Series includes “abstract-like images”, which are difficult to intrepid by using traditional image codes. This working method creates a barrier between the gaze and the image. Thus questioning the way photographs are traditionally looked and perceived. As a result this method disturbs the reality we are used to see in photographs.

My aim is to allow each photograph works as an individual entity, without The restrictions caused by serialization. In exhibition space conversations are formed between the images, which differ from the more traditional narrative approach. This is due to independent nature of each image.

In my photographic approach, my interest continues beyond the camera. Some of my works, “Fallout” and “Ghost”, are created with utilization of different biological processes (photosynthesis etc.) “On contrary” works “Black Sheep” and “Unexpected end-of-file was encountered” are results of research of binary code of digital images and/or combining the with the human genome sequences.

***

Interviews:

by Nicholas Grider via i heart photograph

I’m interested in the idea of visual “noise” or disruption in your images and was wondering if you could talk a little bit about the role that this noise plays when making an image.

I think that it is important to shed first some light over the technique or method, which is used when creating these images. Images are modified by alteration of digital image file’s source code: inserting or removing data. For example Paris Hilton (Dog Chromosome X, Poodle) has dog’s genetic data and Broken Idyll (Bridge) has phrases from the Burmese propaganda newspaper New Light Of Myanmar inserted to the image file. Image is taken in the Burmese Himalayas. With the picture Removing White, I literally removed all parts of code re-presenting white. Image originally depicted a tank from the World War II.

In a way I destroy the image, but on the other hand, I attempt to create something aesthetically surprising and interesting.

The noise also has the function of distorting or obscuring parts of the original image. For you, how do you choose the images and what choices to you make in altering an image?

I try to choose images which, after manipulation results particular connotation, political or otherwise. Whether I use a image from the web or choose to photograph it by my self, the aesthetics naturally affect also a lot during the process.

The results after insertion of scientific or political data might appear as random, mistakes or destructive to the original re-presentation. But are in fact results of analyzing the image file and careful consideration where to insert the data. There is also some trial and error involved, especially when I first started making these images. Nowadays I have gained quite a lot of control over the effects.

The distorted images also push the photos toward abstraction, and I was wondering if you could talk more broadly about the role of abstraction in your work.

It seems to me that abstraction in photograph is fundamentally different comparing to that of painting. Photograph, as an abstraction may actually be impossibility, since it always tied to its origins in the real world.

I don’t consider these images as abstractions, but rather as information re-ordered in a way, which isn’t quite understandable through conventional methods of reading an image. For me the abstract-looking areas symbolize the visual noise and the identity vacuum of the contemporary society. Images also act as metaphors to the religion like faith in science and technology; Belief of creating something beautiful and good, even if it might not always be the case.

***

Greetings From Helsinki

By Santtu Parkkonen / Helsingin Sanomat / First published in print 17.5.2006

Photographer Pekka Niittyvirta got thoroughly fed up with a situation that seemed to repeat itself every time he travelled: he could never find any postcards that actually said anything real about the destination. It was just Eiffel Towers, churches, and other tourist sightseeing evergreens. When Niittyvirta got home to Helsinki, he saw to his dismay that the situation was no different here. “Helsinki presents itself in postcards as the Sibelius Monument, the Lutheran Cathedral, and other stock clichés, and that is just about it.”

…Niittyvirta’s postcards show “Helsinki by Sleet”, they show dirty windows, they present streets in a permanent state of being dug up for repair, and they show over-indulged men and other party animals crashed out on park benches, on the grass, or in doorways. “It is quite disturbing that people passing out after getting drunk are regarded as quite normal in Helsinki, and nobody pays any attention any longer to the slumped bundles”, ponders Niittyvirta.

The less than attractive situations portrayed are for real; they have not been set up for the camera. Niittyvirta has merely captured them on his compact digital while out walking on his normal routes, for instance in the Kallio and Hakaniemi districts, and in the downtown area of the capital.

“I just shoot whatever comes in front of the lens. If I had gone out with the specific plan of hunting down suitable images, then there would have been more from the suburbs.” The pictures on the cards are accompanied by the tried-and-tested postcard texts, such as Greetings from Helsinki, Spirit of Helsinki, Helsinki by Night, and Helsinki Many Faces. “There are even some captions that I have swiped from the brochure produced to advertise the new EU Chemicals Agency to be located in Helsinki”, explains Niittyvirta.

…He is unfazed by worries about Helsinki’s image. “I believe that the cards will actually even make a positive impression, particularly among young people. There is no way this can be a destructive exercise.”

Complete article here (English) and here (Finnish)

***

pekka@niittyvirta.com
+358 (0) 400 729 670
——
Studio address:
Castréninkatu 10
00530 Helsinki
Finland