Pekka Niittyvirta

Pekka Niittyvirta – Piilotettu totuus?

Pekka Niittyvirran valokuvat kyseenalaistavat sen, mitä kuva esittää.

Pekka Niittyvirran (s. 1974) valokuvanäyttely kurkottaa moneen suuntaan. Tämä kurkottelu ilmenee on niin sisällön kuin muodonkin tasolla. Se on myös virkistävää, ja vaikka väistämättä moneen suuntaan kurkottaessa myös hieman tipahtelee ja hajoaa, se ei ole niin vaarallista. Mielenkiintoinen ja visuaalisesti kestävä lopputulos antaa paljon myös anteeksi.Niittyvirran kuvissa on kyse kuvista. Ne oikeastaan kaikki kommentoivat jollain tapaa kuvavirtaa, joka yhä kasvavassa määrin valtaa elämäämme, ja näiden kuvien suhdetta yhteiskuntaan ja ihmisyksilöön. Niittyvirta tuntuu kysyvän miksi tämä kuva on tehty, mitä se kertoo, mitä se oikeasti esittää? Samalla hän näyttää miten kuva oikeastaan kantaa aina sisällään jonkinlaista piiloviestiä.Kuva ei ole arvoneutraali tai puolueeton, se ajaa aina jotain asiaa, näyttää aina jotain. Mutta mitä me näemme tai miten me näemme sen mitä kuvassa on (tai ei ole)? Niittyvirta tekee tämän näkemisen tempun jotenkin teknisesti, ilman tuntua mystisestä monimutkaisesta filosofisesta väännöstä. Oleellista on kuitenkin tietää, miten kuvat on tehty.Niittyvirta käyttää jossain teoksissaan valmista kuvaa, jonka lähdekoodiin hän on lisännyt vaikkapa puudelin geeniperimää tai otteita Raamatusta. Tämä sekoittaa kuvaa, luo siihen häiriöitä. Lopputuloksena on jotain uutta; alkuperäistä kauniimpaa tai rumempaa, selkeämpää tai sekavampaa, katsojasta ja näkökulmasta riippuen!Näyttelyn kuvat ovat esteettisiä. Ne ovat monokromaattisia väripintoja tai kuvia ihmisistä tai kaukaisista galakseista. Todellinen ja olemassa oleva sekoittuu johonkin tehtyyn ja ei olevaan. Vai mikä nyt onkaan todellista ja epätodellista, mikä luotua ja mikä tehtyä?Teoksessa My First Tattoo (Madeleine) mies kantaa valtavaa kinkkua, jonka kankkuun on tatuoitu prinsessa Madeleinen kuva. Myös näyttelyn ainoa videoteos Swarm saa kysymään ennen kaikkea kuvan käytön etiikkaa, estetiikkaa ja sanomaa. Videossa parvi akvaariokaloja kuljetuspussissaan roikkuu kynttilän liekin päällä, joka sammuu hetken kuluttua vesipisaraan. Miten käy lämpenevälle maapallolle? Miten käy näille kaloille?Tämän näyttelyn jälkeen huomaa katsovansa kuvia toisin kuin ennen.

Via skenet.fi by Mikko Oranen

***

Ilkivaltaa (mieli)kuvan pinnalla

Pekka Niittyvirran näyttely Galleria Sinnessä poikkeaa totutusta yksityisnäyttelymuodosta, jossa teokset ovat kiinteästi nivottu yhteen joko ulkoisen ilmiasun muodossa tahi temaattisen yhteneväisyyden kautta. Valokuvaaja Pekka Niittyvirran näyttelyssä on kyse yksittäisistä teoksista ja ensisilmäyksellä voisi jopa kuvitella kyseessä olevan ryhmänäyttelyn. Yhtäläinen pohjavire teoksissa on kuitenkin löydettävissä valokuvataiteen konventioiden kautta. Niittyvirta ikään kuin kuvaa valokuvaa.

Näyttely ei päästä ylimalkaista katsojaa helpolla, valokuvateoksia katsoessa tulee tietää jotakin niiden syntyprosessista. Esimerkiksi teoksessa Seventh Day (LED Lights) suurikokoisessa kiiltäväpintaisessa C-print vedoksessa mahtipontinen tähtitaivas avaruudessa osoittautuu rakennetuksi LED-valoja kuvaamalla, kuin taiteilijan röyhkeästi Jumalaan verrattavissa olevalla luomistyöllä tehdyksi. Lehdistötiedotteesta käy ilmi ettei kyseistä galaksia ole olemassa. Valokuvan dokumentaarisuus rakoilee. Ihmisen rakentama universumi, mistäpä muusta se olisikaan tehty kuin kaikille tutuista led-valoista.

Uskonnollisia sävyjä pystyy tavoittamaan myös hartaan kauniista samalla räävistä My First Tattoo (Madeleine) kuvasta. Sukupuoleton alaston vartalo kannattelee suurta kinkkua, raakaa sianjalkaa hartaasti kuin Kristoforos taakkaansa kantaessaan. Taakka on kuitenkin sian jalka jossa on ovaalin muotoinen tatuoitu Prinsessa Madeleinen kuva. Hämmentävästi kuolleen sian nahka ja ihmisen iho sekaantuu keskenään ja kuvasta nousee toinen mielleyhtymä, elefanttimies surullisena sarjakuvasilmällään katsoo sianjalkakärsä leväten mahallansa. Kuin ihmisen epämuodostuma tai ihmisen ja eläimen sekaantuma. Kuva käy absurdimmaksi kun liittää prinsessa Madeleinen ikonisuuden silmään. Onko taakka, kinkussa Madeleine tatuointi, onko taakka vertautumassa Madeleinen ikoniseen, mutta median seksualisoimaan julkisuuden taakkaan.

Ilmeisemmin uskonto löytyy kuitenkin pienestä taivaskuvasta; The Son Of Cushi (24×17 cm). Taiteilija on syöttänyt tietokoneella otteita raamatusta valokuvan koodiin, jolloin taivaan kuva häiriintyy, raamatun lauseesta tulee häiriötekijä seesteiseen ylevään pilvimaastoon. Hartauden ja uskonnollisen kuvaston yksiulotteisuus, siloinen uuden testamentin sallivaan pyhäkoulu-Kristukseen nojautunut nykyluterilaisuus, saa häiriönsä vanhasta testamentista, Sefanjan kirjassa esiin tulevasta väkivaltaisesta, kohtuuttomasta ja kostonhaluisesta Jumalasta, joka haluaa pyyhkäistä luomansa pois maan pinnalta. Ilmiö vertautuu mielestäni tämänhetkiseen kristillistä luterilaista kirkkoa kuohuttaneeseen keskusteluun homoseksuaalien oikeuksista. Myös keskustelussa heitellään raamatunlauseita aseina milloin puolesta milloin vastaan ja raamatun sisällön yksiselitteisyyden illuusio on viimeistään nyt särkynyt samoin kuin kuva valtion kirkon ideologisesta yhtenäisyydestä. Raamattu sotkee ihmisen luontaista uskonnollisuutta ja pyrkimystä löytää moraalinen ohjenuora, jota seurata pyrkiessä epäitsekkääseen yhteisölliseen hyvään. Itse teos kuitenkin jättää tulkinnat enemmän aistinvaraisiksi, kuin sanallisesti ratkaistavaksi kuva-arvoitukseksi.

Kingdom kuvaparissa on kaksi lähes identtistä kuvaa lumisen pellon tai aukean takana siintävästä omakotitalolähiöstä. Aurattua kävelytietä kävelee ihminen, joka toisessa kuvassa on edennyt vain muutaman askeleen kauemmaksi. Värit ovat pastellinsävyiset, kermakakkumaiset. Kuvaa on pahoinpidelty räjäyttämällä filmin päällä räjähteitä, jotka ovat jättäneet jälkensä esillä olevaan kuvapariin, jopa ikään kuin räjähdysten lomasta pilkottavina taivaallisina valonsäteinä. Kuva johdattaa ajatukset omakotitalolähiöiden yksiköihin, koteihin, perheisiin. Tämän rikkumattoman rauhallisuuden tyyssija ja vakaa elämäntapa kuitenkin tuottaa tuhoa ympäristölle, ekosysteemille. Perheonneakin saattaa kuristaa kulissientakaiset murhenäytelmät, perheen sisällä tapahtuvat pahoinpitelyt ja henkinen väkivalta. Puutummeko seinien takaa kantautuviin pahoinpitelyn ääniin, puutummeko poliittiseen vallankäyttöön, joka asettuu tukemaan tuloerojen kasvua ja rapistamaan hyvinvointivaltiomme tasa-arvoisimpia perusteita, tiedämme kaikki ilmastonmuutoksen uhan ympärillämme, mutta reagoimmeko ja miten? Menemme sunnuntaikävelylle kirkkaaseen talvipäivään ja kas, mieli on taas puhdistunut. Omakotitalolähiö on muodostunut symboliksi, se on yhtä kuin Me Suomalaiset. Sitä suomalaisuutta, näennäistä vakautta, Niittyvirta tuhoaa räjähtein, kuten piilevä aggressio yhteisössä ja yhteiskunnan arvomaailmassa kanavoituu naapurin teini-ikäisen pojan nimettömään koulukiusaamiseen.

Näyttelyn ainoa videoteos Swarm, siirtää näkökulman kotiin sisälle, yhteen sen pienimmistä pienimpään yksikköön; akvaarioon. Swarm videoteoksessa on jälleen harras tunnelma, muovipussiin pakattu akvaariokalaparvi pyörii äänetöntä ympyrää, kunnes sen alle asetettu kynttilä syttyy kuin itsestään. Kynttilän liekki hipoo kalojen hitaasti pyörivää läpinäkyvää muovipussia – kalat uivat tietämättöminä heitä uhkaavasta liekistä. Video on kaunis, mutta uhkaava, väkivaltainen. Teos saa mielleyhtymän yhteiskunnan rakenteelliseen väkivaltaan, kuten työolosuhteiden jatkuvaan huonontumiseen. Työntekijöiltä vaaditaan yhä suurempaa panosta, milloin olosuhteet tulevat niin vaativiksi, ettei ihminen enää selviydy tehtävistään. Moniulotteinen videoteos jättää sijaa monille eri tulkinnoille, myös ihmisen itsensä aiheuttama ilmaston lämpeneminen nousee väistämättä mieleen. Kun kyseessä on vielä seeprakala, jota käytetään banaanikärpäsen ohella suomessakin laajasti eläinkokeissa mm. ihmisen tautien ja perimän vaikutusten tutkimiseen, tuntee suurta huojennusta kun, vihdoin, noin kolmen minuutin kohdalla, kynttilän liekki on polttanut kalapussiin pienen reiän, josta vesitippa vierähtää sammuttaen liekin. Kalat ovat pelastuneet – tällä kertaa.

Teokset Spam Works 1 (Amber), 2 (Dark Beige) ja 7 (Pink) sekä teokset Van Damme ja Paris Hilton (Dog Chromosome X, Poodle) ovat muunneltua kuvatulvaa, jota median kautta syytyy meille. Kuvat ovat joko tulleet roskapostina sähköpostiin tai napattu internetistä. Taiteilija on käsitellyt roskapostin mukanaan tuomat kuvat lähes silmin havaitsemattomiksi käyttäen alkuperäisistä kuvista laskettua keskiarvoväriä koko kuvat peittävänä lähes läpinäkymättömänä kerroksena. Keskiarvoväri muistuttaa jokaisessa kuvassa, pienillä sävyeroilla tosin, ihmisen ihonväriä. Paris Hilton on räikeänvärinen suuri valokuvavedos, jonka lähdekoodiin on syötetty puudelin geeniperimää ja Van Damme on pieni lörpsähtänyt Diasec valokuva, jonka roikkuvan, sulatetun reunan alle kurkistaessaan näkee lihaksikkaan taisteluelokuvasankarin kehon poseeraamassa.

Tarvitaanko tähän maailmaan lisää kuvia, kysyy valokuvataiteilija Pekka Niittyvirta lehdistötiedotteessaan. Hän ei ainakaan tarvitse, hän käsittelee olemassa olevia kuvia uudestaan muuttaen niiden viestiä omaan ilmaisutarpeeseensa sopivaksi.

Via Mustekala.info By Saara-Maria Kariranta

***

Säröilevä idylli

Valokuva on välineenä sidottu esittävyyteen. Abstraktinakin sillä on lähtökohtansa, aiheensa, johon se tuntuu viittaavan. Valokuva on aina otettu jostain ja se esittää jotain maailmassa. Valokuvaaja päättää millaisena hän tämän aiheensa haluaa esittää. Valinnoillaan hän voi tehdä kuvastaan alkuperäistä aihetta läheisesti muistuttavan, tai sellaisen, ettei aihetta enää lainkaan tunnista.

Pekka Niittyvirta ottaa aiheensa tastä ajasta. Broken Idyl -näyttely tutkii asioiden tilaa ympäröivässä maailmassa, mutta samaan aikaan se näyttää tutkivan valokuvan ja laajemmin kuvanlukemisen ja aiheen esittämisen konventioita sekä valokuvan syntyprosessia. Näyttelyn kuvissa valokuvaukselle tyypillinen aiheiden selkeä tunnistaminen kuitenkin heikkenee tai jopa katoaa kokonaan. Näin Niittyvirran kuvat asettuvat mielenkiintoiselle rajapinnalle esittävyyden ja ei-esittävyyden välille. Broken Idyl -näyttelyn kuvat asettuvat myös toiselle rajapinnalle: tämän hetken vallitsevan digitaalisen ja katoamassa olevan analogisen valokuvauksen utuiseen välimaastoon.

Niittyvirta tekee kuvia myös ilman kameraa ja tästä johtuen ilman varsinaista aihetta, kohdetta, mitä kuva esittää. Vaikka Niittyvirran kuva ei itsessään olisi perinteisessä mielessä esittävä, viittaavat kuvien nimet takaisin luokiteltavaan ja sitä kautta käsitteelliseen maailmaan. Rain, Trinity, Beach (Chromosome X)… Niittyvirran kuvat viittaavat asioihin, joista katsoja joutuu ottamaan selvää. Ilman kameraa valmistettu kuva voi syntyä keinotekoisesti tietokoneessa tai se voi syntyä analogisesti filmin pinnalla idätettyjen siemenien aiheuttaman prosessin “valottamana”. Näissä prosessissa aihe ja esittävyys saavat uusia laajempia merkityksiä.

Jos digitaalisen kuvatiedoston bitti-informaatioon tulee virhe, tuhoutuu kuva. Virhe tuhoaa esittävyyden ja lamauttaa kuvan kuin myrkky tai pommi. Välillä Niittyvirta tuntuu maanittelevan tälläsiä virheitä esiin kuvankäsittelyvaiheessa. Virhe voi olla esimerkiksi kuvan lähdekoodiin ujutettu vieras informaatio, kuten kuvassa Beach (Chromosome X), jossa jo alkuperäisestikin sumuisen kuvan lähdekoodiin on yhdistetty geenisekvenssidataa. Lopputuloksena kuvan alkuperäinen aihe korvaantuu sattumanvaraisuudella, kontrolloimattomuudella – tilalle tulee jotain uutta: usein jotain tunnistamatonta artikuloimatonta kohinaa, mutta välillä myös jotain samanaikaisesti kaunista ja yllättävää. Joka tapauksessa virhe pakottaa katsojan lukemaan kuvaa toisin.

Kuvantekijänä Niittyvirta on tutkija ja kokeilija, joka haluaa testata pistokokein valokuvan elastisuutta, sitä miten pitkälle valokuvan saa venymään, ennen kuin se katkeaa. Vaikka Broken Idyl -näyttelyn kuvissa on läsnä useita valokuvan rakenteeseen viittaavia asioita ja tapahtumia, on niissä läsnä myös, ikään kuin salakuljetettuna, yhteiskunnallinen taso. Vain yhdessä kuvassa Niittyvirta näyttää aiheensa “virheettömänä”. Siinäkin on kuitenkin kyse poikkeavuudesta tai erityistilanteesta, tulvasta. Tulva, joka voi luonnossa paisua katastrofiksi, näyttäytyy Niittyvirran kuvassa kauniina, kuin idyllinä. Särö kuvaan syntyy tällä kertaa käsitteellisellä eikä kuvapinnan tasolla.

Niittyvirran toistoa välttävä työskentelytapa muodostuu katsojalle haastavaksi, sillä jokainen kuva näyttelyssä tuo uuden idean kokonaisuuteen. Tästä syystä jokaisen kuvan kohdalla on pysähdyttävä ja mietittävä uudestaan, luotava uusi tulkinta. Se tuntuu raikastavalta, sillä usein näkee näyttelyitä, joissa on useita teoksia, mutta vain yksi idea niiden takana.

By Juha Nenonen

***